Kun tuuli kuiskaa

Perustuu tositapahtumiin, nimet muutettu.

Vain elämää

Yhdeksän vuotta sitten, pienessä kaupungissa jossakin päin Suomea parikymppinen Johnny rojahti nojatuoliinsa ja mietti mitä tekisi sinä lumisena ja pimeänä marraskuisena keskiviikkona. Päivän jo kääntyessä iltaan, hän huomasi nukahtaneensa ja herätessään hän luki puhelimeensa tulleet viestit. Kaverit Eemeli ja Arska olivat saaneet kuningasidean, että lähtisivät Johnnyn kanssa nauttimaan nestetasapainoa ylläpitäviä virvoitusjuomia eräiden sweet sixteen -ikäluokan edustajien luokse erääseen opiskelija-asuntolan asuntoon.

Jumalten juoma

Johnny seisoi hetken, katsoi kaksi, ja lähti alkoon, jotta kavereiden visio ei menisi harakoille. Kaupassa käytyään ja kämpilleen palattuaan Johnny kiskaisi wanhan kunnon nortin huuleen ja astui parvekkeelleen katsomaan kuinka auringon viimeiset säteet loistivat kaukaisuudessa taivaanrantaa vasten nojaavien puiden ylle. Johnny korkkasi taivaansinisen lonkeron ja katsoi alas, missä pikkukaupungin kadut alkoivat verhoutua yön hämärään hiljaisuuteen. Pari tölkkiä myöhemmin Johnny tuumi, että on aika lähteä, joten hän pakkasi adidaksen ikivanhan reppunsa täyteen taivaansinistä elämän eliksiiriä, ja katosi yöhön.

Alkulähteillä

Ikuisuudelta tuntuneen puolen kilometrin matkan jälkeen hän saapui Arskan asuntoon, jossa Eemeli ja Arska olivat hörppineet omia sandelssejaan suunnilleen samaan tahtiin kuin Johnny lonkerojaan. Puolisen tuntia myöhemmin asuntoon saapui myös Jedi, joka oli silminnähden ja ennen kaikkea hajun perusteella kitannut sisuksiinsa jotain miestä vahvempaa, mutta tämä oli oikeastaan Jedin tavaramerkki, joten kaverukset eivät olleet yllättyneitä lainkaan. Pojat mättöivät vielä noin tunnin janojuomiansa, ja sitten olivat sitä mieltä, että kyllähän niitä sweet sixteen -neitoja voisi käydä tervehtimässä, joskin Jedi sammui Arskan vessaan, joten hänen syliinsä aseteltiin pahvinen sandelspakkauksen pala, johon kirjoitettiin asunnon numero, johon kaverukset lähtevät.

Vaaran vyöhykkeellä

Siirtymätaipaleella, eli 20 metrin matkalla Arska ja Johnny kiskoivat kessua ja Eemeli työnsi omien sanojensa mukaan 'mustaa kultaa' huuleensa, mikä sai hänet näyttämään vielä tavallistakin typerämmältä. Nortit imaistuaan pojat soittivat neitokaisten ovikelloa, ja ovi aukeni lähestulkoon välittömästi. Sisällä asunnossa Johnny katsoi, että tunnisti yhtä lukuunottamatta kaikki neljä neitokaista, koska olihan Johnny ollut useasti ennenkin nauttimassa lähistöllä elämän eliksiiriä, ja nämä kolme neitoa olivat aina välillä tulleet juttelemaan. Mutta nyt ilmassa leijui jotain uutta, mitä Johnny ei ollut kokenut koskaan ennen. Tuo mystinen ruskeasilmäinen neito, jonka pitkät tummat hiukset heilahtivat villinä ja vapaana, kun hän kääntyi katsomaan Johnnya ja sanoi nimekseen Doris. Hän vei Johnnyn järjen täysin, vaikka Johnny onnistuikin jotenkuten uskottavasti esiintymään, jottei kaverit huomanneet mitä oli tapahtumassa. Doris kyllä huomasi, ja ilmeisesti tunteet olivat molemminpuoliset, sillä Johnny ilmoitti menevänsä nortille, jolloin Doris totesi välittömästi, ehkä liiankin nopeasti, että lähtisi myöskin ulos.

Andalucian yö

Ulkoilma oli mittarin mukaan painunut pakkasen puolelle jo kahdeksan asteen verran, mutta Johnny ja Doris eivät huomanneet lainkaan kylmyyttä, vaan he olivat täysin toistensa lumoissa, he kyselivät toisiltaan kaikkea, he juttelivat kaikesta ja kuten kaikissa satutarinoissa, primitiivisen, alkukantaisen himon vallassa heidän huulensa kohtasivat toisensa lyhtypylvään kelmeän valon alla ja jossakin soi sillä hetkellä katkelma Dingon hienosta kappaleesta Autiotalo.

...on silmissäs Andalucian yö, ja pimeessä pääni sun rinnoillesi lyön. En uskalla edes ääneen hengittää, ja tuoksusi vie tajuntani pimeään...