Blogi

Nahkaa 

Älä jäkätä

otetaa aikaa 100m juoksusta siis ehkä ei koska mä häviin tarkotus on välttää iköävät etsitään suunta ,,kyl Mus. asuu pikku pelimaailma  välillä siit ei tuu loppua ,niinku noi verkkopelit nyt pätee, ihanteellinen kaveruus

0 tykkää
Lue kommentit (3)
Blogi

Puolen vuoden tapahtumiset 

Heipparallaa te kaikki lukijat :)

Nyt on todellakin kulunut aikaa edellisistä höpinöistä. Tällä hetkellä tosiaan oon kesälomalla, tätä kestää vielä syyskuun alkuun asti! Kesän alussa oli tuttuja seukkarin hommia, toki en enää ollut isonen, vaan avustaja, mutta samoja hommia melkein kuitenkin :) Onhan tässä ehtinyt jo tuumata, että saattoi olla vika kerta noissa hommissa. Ei ehkä enää ole omaan ikään sopivaa tekemistä, toki nuorten kanssa saa jonkun verran olla tekemisissä, tosin avustajana huomattavasti vähemmän kuin isosena. Voisi olla itselle muutenkin hyödyllisempää, jos saisi oman alan hommia, toki opiskelijana se ei ole aina niin helppoa. Toisaalta tykkään kyllä pitää myös ihan vaan lomaa, ilman mitään stressin aiheuttajia. Syksyllä ehtii kyllä sitten ihan jo uupumiseen asti opiskella. 

Mulla oli myös viimeisenä haasteena koulun osalta kolmen viikon työharjoittelu lastensuojeluyksikössä. Se oli mielenkiintoinen kokemus kaikkinensa. Uskon, että haluan olla tuolla alalla ja nimenomaan tämän asiakasryhmän kanssa työskentelemässä tulevaisuudessa. Se oli myös sellainen maailma, joka avasi omia silmiä vielä enemmän. Miten voikaan niin moni asia vaikuttaa toisiinsa. Koen, että nuoret tarvitsevat erityisen paljon tukea oman elämänsä rakentumiseen, se ohjaisi heitä mahdollisesti myös sujuvaan aikuisuuteen. 

Psyykkisen hyvinvointini kannalta olen tällä hetkellä ihan neutraaleissa tunnelmissa. Ei ole erityisen masentuneita ajatuksia mielen päällä. Onnen tunteita herättää toki myös pieni siskon poika, jolle tulin tädiksi pari kuukautta sitten. En niin lapsi-ihminen ole, enkä omia lapsiakaan halua. Siskon tilannetta vieressä seuranneena, tunne vahvistuu entisestään, että oma lapsi olisi aika hirvittävää! :D Ihanaa on kuitenkin olla tätinä, kun näkee, miten pieni ihminen kehittyy ja muuttuu koko ajan. Vaikka paljon ihania asioita elämässä on tapahtunut ja yllätyksiäkin on näihin kuukausiin sopinut, olen silti jonkun verran joutunut painimaan oman kehonkuvan kanssa. Jotenkin tajuaa, että kun olen pitkään sanonut itselläni olevan hyvä itsetunto ja positiivinen kehonkuva. Niin, onhan se ollutkin, kun ei ole tapahtunut muutoksia. Mutta nyt, kun tässä on alkanut kertyä joitakin kiloja ja osa vaatteista kiristääkin eri tavalla kuin ennen, huomaan heti, että alan miettiä näitä juttuja yhä enemmän. Tiedän kyllä, että muutokseni eivät ole maailmaa mullistavia, saati edes kovin näkyviä, mutta tässä ei niinkään ole kyse vain parista kilosta, vaan siitä kokonaisuudesta. Lähinnä harmittaa, että oma itsetunto ja itsevarmuus on niin pienestä kiinni. Haluan toisaalta ajatella myös niin, että nyt ainakin tunnistan itsessäni aiheen, jota minun tulee itseni kanssa työstää ja kehittää. Ehkä tässä vielä oppii rakastamaan jokaista muutosta itsessä! 

Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti höpinöitäni. Kommentoi toki jotain, mitä mieleen tulee! :)

3 tykkää
Lue kommentit (3)
Blogi

sc 

tuu snäppää: Kappenaattori

0 tykkää
Lue kommentit (0)
Blogi

uni2 


Oli kevät, halusin välttämättä rakentaa leirin meren rannalle. faija oli reissussa nii ''lainasin'' sen autoa, jotta sain tarvittavat tavarat leirille. kukaa muu ei innostunu mun leireilyideasta ni tein sen yksin.
kaveri tuli aamulla savuille leirille, jäi vahtii mun leirii ku kävin kävelyllä meren jäällä. venäjä näky vastarannalla tai joku sen saaristorypäs tai niin ainaki tulkitsin ihmisten puheista. oman maani (mikä se sitten olikaan) rannalla meni iso kaasu-/öljyputki ja jäällä oli aika paljon muitaki kävelijöitä, perus aurinkoinen kevätpäivä meren jäällä. yhtäkkii rupes menee jotain valopalloja taivaalla siel saaristoryppään päällä, muutki ihmiset ympärillä ihmetteli niitä. katoin tarkemmin nii ne oli ohjuksia, mut muistaakseni sen unen alusta oli puhuttu, et ne tekee jotain random kokeita siel saaristoryppäällä lehdistössä. mut ehkä parin kymmenen sekunnin kuluttua, rupes räjähtelee semmosia sirpaloituvia ohjuksia n. 8m - 14m pään yläpuolella ja niistä sirpaleista lähti lisää sirpaleita. jengi rupes juoksee paniikissa ympäriinsä. osa räjähteli osiin, veri lens ja lihaa lens, osa jäi raajarikkona itkemään apua paikalleen, jotkut meni auttamaan loukkaantuneita, ite mietin et mun kitara jäi leiriin.

menin leirille (oli hirve munchies) latasin kasan mässyy takin taskuihin, käärin röökin ja lähin semmosta stadionia kohti, aattelin et se on lähin toimiva väliaikaissuoja, ennen uutta suunnitelmaa. yhtäkkii kaikille muille paitsi mulle ilmesty ak-47 käteen ja hirvee mättö alko ku jengi oli saanu tismalleen saman idean suojapaikasta. kiersin stadionin taakse ja menin sapelihammastiikerin ja karhun kanssa hätäuloskäynnistä sisään. armeija oli ottanu stadionin haltuun. (siinä ak-47 ilmestymis kohdassa, siis stadionin portilta ammuttiin sisään pyrkivää kansaa.) sain päättää otanko aseen vai lähdenkö jatkamaan matkaa, otin käsiaseen, koska en tiedä aseista oikeen mitään. joukkojen kapteeni paiskas ylpeänä kädet yhteen niin et magnesium pölis (vähä niiku voimannostos), ruvettii syömää grillimaissia ja grillimakkaraa.
jossain vaihees sapelihammastiikeri ja karhu riitaantu, karhu sai hyvän otteen sapelihammastiikeristä ja katkas sen selkärangan sillee teatraalisesti niiku mortal combatissa.

jossain vaiheessa muistin, et vittu se kitara jäi sittenki sinne leirii. lähin käsiaseeni kanssa sinne paskat housuissa (en siis kirjaimellisesti) pelotti ihan vitusti. oli kevät huomasin, et jos astun semmoselle osaks sulalle jääläntille se räsähtää rikki ja jengi saattaa kuulla, menin viel matalampaan asentoon hiipiäkseni äänetömästi. vasemmalta edestäpäin rupes tulee sotilaita ak-47 käsissään, heittäydyin mahalteni ryömimään, koska en jääny kyselee oliko ne kenen puolella, jos kenenkään, mitä stadionin pääsisäänkäynniltä näki. pääsin ohi huomaamatta.
joukko punkkareita oli vallannu lähialueen nurmikot siel meren rannassa, nii paniikki alko kasvaa, mut päästyä leirin tuntumaan helpotus valtas kehoni ku huomasin kitaralaukkuni viereisen puun alla. laukku oli auki, eli joku oli käyttäny sitä, mut se oli ehjä. laitoin laukun kiinni, heitin kitaran selkää ja lähin takas stadionille.

seuraavana päivänä seurailin ku karhulla oli noussu voitto sapelihammastiikeristä päähän ja sanoin kapteenille, et toi ei oo hyvä juttu ja ruokaki loppuu joskus. kapteeni komppas ja päätettii ampua karhu.

(jotain hämärää sotamättöä, mikä oli niin sekavaa, etten muista sitä, enkä siis voi kertoa siitä)

mulla oli sen sotamätön seurauksena oikee käsi lähteny torsosta irti. sen stadionin lähettyvillä oli ihme salainen sotatukikohta ja jonkun sortin labra mekaanisine laitteineen, joita en nyt rupee kuvailemaan, ettei tuu kirjaa kirjotettuu yhdestä unesta. mut laitettii semmoseen kapseliin, minkä piti korjata mun käsi, mut samalla mun aivoille piti tehdä jotain.
se kapseli muistutti ihan niitä kapseleita yhdessä fallout kolmosen lisäosassa, en jaksanu tehdä sitä tehtävää nii lähdin veke sielt kapselista. sen seurauksena kajareista rupes kuulumaan, että itsetuhomekanismi on käynnistetty ja oli jokunen aika lähtee pois ennen ku koko paikka possahtais. parkourasin itseni pihalle (mikä on yleisin liikkumistapa kävelyn jälkeen mun unissa, vaikka en osaa edes parkourata), juoksin mahdollisimman suoraa ja helppoa reittiä veke sieltä, koska joku intuitio sano, että räjähdys ei oo mikään pikkunen.
törmäsin pakomatkalla kahteen unen alusta tuttuun henkilöön, kerroin niille tilanteen ja sanoin et nyt on vitun kiire. lähettii juoksee, kohti semmosta isoa rantakalliota, koska aika rupes loppuu, eikä parempaa suojaa löytyny lähistöltä. mentiin ihan sen kallion kylkeen kiinni sille puolelle, joka oli poispäin tästä tukikohdasta. valkonen valo söi kaiken ympäriltä ja uni loppu.

1 tykkää
Lue kommentit (1)
Blogi

uni1 

: avaruusolennot oli lähettäneet ripuliviruksen maahan ja suurin osa ihmisistä vaelsivat tämän vatsataudin kourissa ilman housuja kaduilla. hätäisimmät olivat puolikyykyssä ehtineet sadevesikaivojen päälle. samaan syssyyn avaruusoliot oli lähettäneet zombieloisten tavoin toimivia sammakoita kaikkiin viemäriverkkoihin ja kun ihminen istui pöntöllä tai kyykisteli kaivojen päällä, sammakot sukelsivat rektumin kautta ihmisen sisälle ja tappoi heikoimmat, mutta otti vahvimmat valtaansa. 

kadut siis täyttyi muskelikkaista zombieista ja ruumiista joita osa näistä muskelimasoista söivät saadakseen lisää voimaa. olin kuitenkin yksi harvoista joilla oli immuniteetti tätä virusta vastaan ja vatsani toimi varsin hyvin. kokosimme joukon näistä virukselle immuuneista ihmisistä ja varustauduimme rynnäkkökiväärein. rykmenttimme johtaja oli lihaksikas jenkkisiilinen sotahullu jonka taktikointi oli sen verran sujuvaa, että seurasimme huolettomina perässä, lootaten taloja ja ammuskellen sammakkojen haltuun ottamia vartaloita. meillä oli myös supervoimia, joita en ehtinyt kaikkia nähdä, koska emme itse tiedostaneet näistä voimista muita kuin telepaattisen yhteyden..
 


 

0 tykkää
Lue kommentit (0)