Oli kevät, halusin välttämättä rakentaa leirin meren rannalle. faija oli reissussa nii ''lainasin'' sen autoa, jotta sain tarvittavat tavarat leirille. kukaa muu ei innostunu mun leireilyideasta ni tein sen yksin.
kaveri tuli aamulla savuille leirille, jäi vahtii mun leirii ku kävin kävelyllä meren jäällä. venäjä näky vastarannalla tai joku sen saaristorypäs tai niin ainaki tulkitsin ihmisten puheista. oman maani (mikä se sitten olikaan) rannalla meni iso kaasu-/öljyputki ja jäällä oli aika paljon muitaki kävelijöitä, perus aurinkoinen kevätpäivä meren jäällä. yhtäkkii rupes menee jotain valopalloja taivaalla siel saaristoryppään päällä, muutki ihmiset ympärillä ihmetteli niitä. katoin tarkemmin nii ne oli ohjuksia, mut muistaakseni sen unen alusta oli puhuttu, et ne tekee jotain random kokeita siel saaristoryppäällä lehdistössä. mut ehkä parin kymmenen sekunnin kuluttua, rupes räjähtelee semmosia sirpaloituvia ohjuksia n. 8m - 14m pään yläpuolella ja niistä sirpaleista lähti lisää sirpaleita. jengi rupes juoksee paniikissa ympäriinsä. osa räjähteli osiin, veri lens ja lihaa lens, osa jäi raajarikkona itkemään apua paikalleen, jotkut meni auttamaan loukkaantuneita, ite mietin et mun kitara jäi leiriin.

menin leirille (oli hirve munchies) latasin kasan mässyy takin taskuihin, käärin röökin ja lähin semmosta stadionia kohti, aattelin et se on lähin toimiva väliaikaissuoja, ennen uutta suunnitelmaa. yhtäkkii kaikille muille paitsi mulle ilmesty ak-47 käteen ja hirvee mättö alko ku jengi oli saanu tismalleen saman idean suojapaikasta. kiersin stadionin taakse ja menin sapelihammastiikerin ja karhun kanssa hätäuloskäynnistä sisään. armeija oli ottanu stadionin haltuun. (siinä ak-47 ilmestymis kohdassa, siis stadionin portilta ammuttiin sisään pyrkivää kansaa.) sain päättää otanko aseen vai lähdenkö jatkamaan matkaa, otin käsiaseen, koska en tiedä aseista oikeen mitään. joukkojen kapteeni paiskas ylpeänä kädet yhteen niin et magnesium pölis (vähä niiku voimannostos), ruvettii syömää grillimaissia ja grillimakkaraa.
jossain vaihees sapelihammastiikeri ja karhu riitaantu, karhu sai hyvän otteen sapelihammastiikeristä ja katkas sen selkärangan sillee teatraalisesti niiku mortal combatissa.

jossain vaiheessa muistin, et vittu se kitara jäi sittenki sinne leirii. lähin käsiaseeni kanssa sinne paskat housuissa (en siis kirjaimellisesti) pelotti ihan vitusti. oli kevät huomasin, et jos astun semmoselle osaks sulalle jääläntille se räsähtää rikki ja jengi saattaa kuulla, menin viel matalampaan asentoon hiipiäkseni äänetömästi. vasemmalta edestäpäin rupes tulee sotilaita ak-47 käsissään, heittäydyin mahalteni ryömimään, koska en jääny kyselee oliko ne kenen puolella, jos kenenkään, mitä stadionin pääsisäänkäynniltä näki. pääsin ohi huomaamatta.
joukko punkkareita oli vallannu lähialueen nurmikot siel meren rannassa, nii paniikki alko kasvaa, mut päästyä leirin tuntumaan helpotus valtas kehoni ku huomasin kitaralaukkuni viereisen puun alla. laukku oli auki, eli joku oli käyttäny sitä, mut se oli ehjä. laitoin laukun kiinni, heitin kitaran selkää ja lähin takas stadionille.

seuraavana päivänä seurailin ku karhulla oli noussu voitto sapelihammastiikeristä päähän ja sanoin kapteenille, et toi ei oo hyvä juttu ja ruokaki loppuu joskus. kapteeni komppas ja päätettii ampua karhu.

(jotain hämärää sotamättöä, mikä oli niin sekavaa, etten muista sitä, enkä siis voi kertoa siitä)

mulla oli sen sotamätön seurauksena oikee käsi lähteny torsosta irti. sen stadionin lähettyvillä oli ihme salainen sotatukikohta ja jonkun sortin labra mekaanisine laitteineen, joita en nyt rupee kuvailemaan, ettei tuu kirjaa kirjotettuu yhdestä unesta. mut laitettii semmoseen kapseliin, minkä piti korjata mun käsi, mut samalla mun aivoille piti tehdä jotain.
se kapseli muistutti ihan niitä kapseleita yhdessä fallout kolmosen lisäosassa, en jaksanu tehdä sitä tehtävää nii lähdin veke sielt kapselista. sen seurauksena kajareista rupes kuulumaan, että itsetuhomekanismi on käynnistetty ja oli jokunen aika lähtee pois ennen ku koko paikka possahtais. parkourasin itseni pihalle (mikä on yleisin liikkumistapa kävelyn jälkeen mun unissa, vaikka en osaa edes parkourata), juoksin mahdollisimman suoraa ja helppoa reittiä veke sieltä, koska joku intuitio sano, että räjähdys ei oo mikään pikkunen.
törmäsin pakomatkalla kahteen unen alusta tuttuun henkilöön, kerroin niille tilanteen ja sanoin et nyt on vitun kiire. lähettii juoksee, kohti semmosta isoa rantakalliota, koska aika rupes loppuu, eikä parempaa suojaa löytyny lähistöltä. mentiin ihan sen kallion kylkeen kiinni sille puolelle, joka oli poispäin tästä tukikohdasta. valkonen valo söi kaiken ympäriltä ja uni loppu.