Oli aamupäivä ja aurinko paahtoi täydeltä taivaalta. Lämpöasteita oli +10. Tyttö käveli pitkää  tyhjää katua kahden painavan ruokakassin kanssa, joista ainakin banaanit oli takuuvarmasti lässähtäneet muusiksi siinä kuumuudessa. Hänellä ei ollut varaa edes kivenmurikkaan, joten hän haki ruokansa leipäjonosta. 

Vaatteet selässä hiestä märkinä kiinni, tyttö laahusti eteenpäin janoisena. Vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta, tyttö ei nähnyt muuta kuin pimeää. Hän rukoili äänettömästi voimia kantaa itseään eteenpäin, mutta mikään ei kuullut häntä ja hänen avunhuutoaan. Tai niin hän ainakin luuli. 

Mutta sitten yhtäkkiä pimeän kadun päähän ilmestyi valo. Se oli todella kirkas ja houkutteli puoleensa. Tyttö näki sen ja päätti jaksaa vielä sen verran, että pääsisi valon luo. 

Valo otti tytön syleilyynsä ja tyttö tunsi olevansa turvassa. Hän ei tuntenut enää mitään. Ei yhtään mitään. Hän lyyhistyi maahan ja nautti valosta. Ei janoa. Ei kipua. Ei tuskaa. Ja tyttö nukahti.