Parempi myöhään
Koti on sekainen. Äiti huutaa. Isä paiskoo ovia ja lapset itkee. Kukaan ei tee mitään. Vanhin pikkuveli lähtee pakoon kaverinsa luokse ja jään huolehtimaan perheen pienimmistä sillä aikaa kun isä ja äiti yrittävät sopia riitansa. Minulle ei jää aikaa tehdä edes läksyjä. Koulussa menee huonosti kun siellä kiusataan. Pinnaan koulusta viimeisenä kouluvuotena, jotta ei tarvitsisi kiusaajia nähdä. Kokeet menee perseelleen. Vanhemmille tulee ero. Joudun hoitamaan perheen pienimpiä kun äiti on töissä. Palan loppuun, kerron asiasta äidille ja äiti soittaa kuraattorin paikalle. Kerron mitä kotona tapahtuu ja koulukiusaamisesta. Kuraattori kertoo asian mun äidille. Äiti kiistää asian ja sanoo että oon ite syypää omiin ongelmiini. Minussa on oltava jotain vikaa. Piste.
Noh. Vuosi sen jälkeen kun saan paskan koulutodistuksen, mut kiikutetaan neuro(lepti)psykologille, joka toteaa mut autistiksi. Saisin olla ylpeä siitä, että apu on tullut. Mutta tuon diagnoosin jälkeen on tullut ongelmia saada normipalkallisia töitä. Eikä ammattikouluun oteta, paitsi harvoin. Kuntouttavaan työtoimintaanhan meitä kehareita ja tunnevammasia kiikutetaan, jossa minimipalkka lohdutukseksi on euro per päivä. Pääasiahan on se, että tämä "käpälänheiluttaja" saisi ees työkokemusta. Mutta kun jos työkokemus on pelkkää exelin täyttöä, tipun askartelua tai pölyjen pyyhkimistä olkapääntaputuspalkalla, alkaa jo sitä miettiä, lintsatakko vaiko lähtee hanee.
Muutin paikasta A kohtaan B, löysin alani jonne pääsee helposti opiskelemaan. Nyt jouduin hakemaan punaiselta ristiltä rahaa 500e koska kela ei myönnä kuntoutustukirahoja kuntouttavaan ammatilliseen koulutukseen. Vaikka meillä jokaisella Suomessa asuvalla on jokamiehen oikeudet opiskella itselleen työllistävä ammatti. Noh. Se raha tuli. Ollaan ylpeitä. Ja syy miksi sain tämän avun oli "paska historia". Kiitos Punaiselle ristille!
Ps. Kirjoituksessa ei mustamaalattu ketään.