Okei, nyt pääsenkin yhteen lempiaiheistani (niitä on vain kaksi), mutten tiedä missä vaiheessa kirjoitan toisesta. Ehkä piakoin. Toinen näistä on siis mikäpä muu kuin musiikki. Kerron nyt elämästäni musiikin parissa liitettynä noita juttuja, mistä olen aijemmin puhunut. Kerron tässä musiikkiin liittyvät asiat. En tietenkään kaikkea, mutta jonkin verran. 

Eli alotankin ihan ensimmäisistä hetkistä  elämässäni. Ihan vauvasta saakka kuuntelin/nautin musiikista, katsoin videolta tenavien lauluja & kaikenlaisia kuuntelin laululeikkejä jne. Mitä näitä olikaan tuona aikana. n. 5-6 vuotiaana päätin ryhtyväni laulajaksi tulevaisuudessa. Sanoin, että haluan olla laulaja. En silloin vielä tiennyt mitä eroa olisi artistilla & laulajalla, halusin vain laulaa vaikka tiesin etten ollut siinä mikään hyvä. 

Aloitin koulut.. Haaveeni pysyi samana. 11- vuotiaana mietin yhden piha kaverini kanssa perustavamme bändin, jossa hän olisi laulaja, yksi olisi ollut pianisti, yksi toinen (jonka luona sain ensimmäisen epilepsia kohtaukseni) kitaristi & minä rumpali. Kukaan heistä ei tiennyt minun haavestani, koska vaikutti siltä että tämä ns "pomottavin/puheliain" henkilö tahtoi juuri sitä, enkä ole koskaan halunnut viedä toiselta iloa. Se on mussa hiukan erikoista, en ajattele itseäni lähes ollenkaan. Asetan muut vahvasti itseni edelle kaikessa, nykyäänkin. Niin oli myös lapsuudessani. Keksimme ihan naurettavia sanoja tämän "laulajan" kanssa.. Olimme kyllä hyvin nuoria tekemään yhtään mitään sellaista edes. Muistan yhdet sanamme hyvin ulkoa .. "Punaisessa metsässä punaisia puita, punaiset puut osaavat uida". Hän oli mielikuvituksellinen, kuten minäkin hän kyllä keksi riimejä useinkin. Hänellä oli meistä myös paras ääni & hän oli lapseksi hyvin taitava laulamamisessa. 

Kolmannella luokalla aloitin siis koulun kuorossa kahden opettajan johdolla. Oman luokanopettajani, sekä erään toisen luokanopettajan. Opin aina sanat heti ensimmäisenä päivänä kun ne kuulinkin & pidin sitä hyvänä asiana kauan. (Onnekseni kai?) Pihakavereideni (kahden) kanssa välillä lauloimme singstaria, pidimme siitä & olimme todella kilpahenkisiä keskenämme muutenkin. Neljännellä oli laulukokeet oman opettajan kuullen & jännitin  aivan liikaa tuolloin, lauloin vain yhdelle opettajalle jonkun lyhyen kappaleen (en muista enään minkä), enkä oikeastaan muista siitä sen jälkeen juuri mitään. Ei hän minusta juuri sanonut mitään, sanoi vain "pyydä seuraava" minun jälkeeni. Silloin ajattelin & tiesin, että unelmani tulisi jäämään aina vain pelkäksi haaveeksi, mutta rakastin laulamista, joten tahdoin pysyä kuorossa tahdoin vsin tehdä sitä mitä rakastin (laulaa). Itseasiassa se oli ainoa asia koulussa mikä minua motivoi, koska jopa kuorossa olijat pilkkasivat minua. Ihailin kahta oman luokan oppilasta, jotka myös kiusasivat minua. Olin aina ihaillut heidän laulutaitoaan, ääntään. He olivat parhaimmat laulajat koko kuorossa & pidän muutenkin aina tietyistä soundeista, niin heidän upposi muhun aina. Harmitti etten koskaan voinut heille sanoa, että he olivat älyttömän lahjakkaita vaikka sen itse varmasti tiesivätkin, kuitenkin lauloivat useissa sooloissa. Viidennellä luokalla tajusin artistin & laulajan eron.. Tiesin, että laulajaksi on paljon helpompi tulla kunhan oppisi laulamaan hyvin. En tiedä edes miksi asetin itselleni juuri sen vaikeamman haaveeksi eli artistinuran. Tiesin haluavani laulaa ihmisille keikoilla, halusin esiintyä, pidin siitä todella. Vaikka ihmiset kiusasivat minua rakastin aina laulamista, enkä koskaan lakannut haaveilemasta että osaisin joskus edes vähän paremmin laulaa. Toivoin, että joskus joku voisi sanoa mun äänestä edes yhden hyvän asian. Sitten.. Kuudes luokka, viimeinen tämän opettajan opissa...

Noh tämä tarina muutti elämääni hyvin paljon.. Nimittäin kuudennella luokalla joulun lähestyessä. Kuoron oli tarkoitus tehdä joulukonsertti, sekä esiintyä myös kirkossa muutamaan otteeseen. Toinen opettajista oli matkoilla, oli vasta tulossa ulkomailta jos nyt oikein muistan. En muista mistä.. Kuitenkin.. Kun meille kerrottiin kuoron porukalle siis, että meille tulisi joulukonsertti niin siinä samalla tämä toinen kuoro opettajista, joka oli paikalla silloin. Hän pyysi viittaamaan jos tahtoi soolopaikan. Oli vain yksi soolo jäljellä, lisäksi olin luokassa ainoa viittaaja. Mikä osottautui mun eduksi. Hänen oli pakko antaa minulle mahdollisuus, vaikka luultavasti nimenomaan kun opettajat tiesi kuinka kiusattu olin jne, hän ei olisi tahtonut tehdä sitä näin sen hänestä. Mutta silti hän sanoi "No Anna tuu kokeilee" pienen hiljaisuuden päästä, kun muita viittaajia ei näkynyt. Lauloin viimeisen säkeistön kappaleesta - Tulkoon joulu. Hänen säestäessä huomasin itsessäni sen, huomasin että nautin laulaessa siinä muiden edessä aivan yksin soolona. En pelännyt, ääneni ei värissyt juuri ollenkaan. En tiedä miten kykenin siihen, olihan kiusaajani paikalla. Pianistin lopettaessa huomasin tämän kyynelehtivän. Hämmennyin itse totaalisesti, mietin mitä olin tehnyt teinkö jotain väärin, oliko se niin kauheaa että piti itkeä (?) Mutta ei. Hän sanoi rauhallisesti, että kolmas soololaulaja olisi valittu & se olin minä. En ollut uskoa sitä. Noh ei ollut uskoa oma opettajanikaan + hän taisi olla huolissaan, mitä muut tekisivät, nauraisivatko he minulle. Hän ei uskonut muhun lainkaan, kun tiesi kyvyistäni, vaikka ei kylläkään tuona aikoina lauluani ollut kuullut kun ääneni on aina ollut sen verta hiljainen, ettei se kuulunut kuorossa läpi. Hän ei ollut uskoa tuota, että tämä toinen oli hyväksynyt minut laulamaan. Muistaakseni jouduin sen vielä ihan ns. Todistamaan erikseen. Oma opettajani kehui minua, halasi & sanoi olevansa ylpeä minusta, mikä muutti mun käsitystä siitä ettenkö vois ikinä oppia, etteikö kukaan vois oppia laulamaan. Ylä-aste oli yhtä tuskaa musiikin osalta, otin valinnaisiks musiikin, mutta siin käviki nii et mun kiusaajia oli siellä, joten en tehnyt ikinä mitään.. Luulin että kaikki vaan menis ikuisesti sitten niin, mutta ylä-asteen jälkeen olin alkanut kirjoittamaan omia kappaleita. Nykypäivä; Olen sanoittaja & laulaja. Luulin ettei musta koskaan siihen olisi. Artisti on myös mahdollista jos musta vain on siihen. Sitä mä en itse hyvin tiedä. En koe olevani hyvä, mutta monet muut saattavat olla vähän eri mieltä... ? Anywais jooh.. Mä rakastan laulamista & mun unelma on popartistin ura (:: On kokemusta jo studiolta vähän, sekä esiintymistä vaikka miten, mutten ole keikkaileva artisti mitä tahtoisin myös olla. En ole artisti lainkaan (vielä ainakaan). 

Seuraava aiheeni tulee kertomaan yksinäisyydestä.

Jatkan siitä mihin jäin. Mainitsin edellisessä tekstissäni siis koulukiusaamisen, joten aloitetaan siitä. 

Muutettuani äitini kanssa aloitin kouluni 7- vuotiaana eri paikassa, vaikka yhäkin Helsingissä. (Täällä asunut koko ikäni) Kaikki alkoi ihan ekasta luokasta. Mulla ei ollut ainuttakaan kaveria & koko luokka miltei kiusasi minua. Ala-asteella se oli vielä ihan koulussa fyysistäkin monesti, mutta aina se henkinen ollut pahimpana. Kiusaamisen aloitti eräs poika, joka asui samalla pihalla kanssani noina aikoina & koko luokka sitten hänen sijaansa päättikin kiusata mua. Ihmiset alkoivat pitää mua pikkuhiljaa henkilönä, joka ei ollut hyvä missään, koska en kyllä tosiaan ollutkaan.. Kolmannelle joitui koko luokkani vaihtamaan koulua, koska tässä koulussa ei ollut enempää luokkia kuin ensimmäinen & toinen. Saimme mukavan opettajan, joka puuttui myös fyysiseen väkivaltaan minkä vuoksi se loppuikin, tosin pahempi henkinen alkoi & uusi luokkani, jossa muutamat tutut oppilaat alkoivat kiusaamaan minua vain entistä pahemmin. Jopa opettajat huomasivat sen samantien, huomasivat kuinka heikko lenkki muutenkin olin. En vieläkään osannut juuri mitään, en ollut hyvä missään muussa kuin kirjoittamisessa. Sain täydellisiä numeroita tarinoista jne, opettajani mielestä mielikuvitukseni oli jotain todella ihmeellistä. Hän kirjoitti moniin kokeisiin kehuja mun kirjoituksista. Olin matikassakin ihan hyvä, kaikki muut laskut oli mulle lastenleikkiä paitsi sanalliset tehtävät. Neljännellä luokalla aloin saamaan tukiopetusta realy aineissa + englannissa. Näin btw jokainen 4lk asti olin aina yksin. Mulla ei ollut ystäviä yhtäkään & kaikki joko inhosivat & kiusasivat minua tai sitten säälivät, mutteivät itse tahtoneet päätyä kiusatuksi, eivätkä olleet huomaavinaankaan minua. Neljännellä aloitin myös kuoron. Olin aina pienestä saakka tykännyt musiikista & rakastanut laulamista. Kiusaaminen kuitenkin hankaloitti elämäni tyystin. Opettajat, etenkään oma opettajani kun tiesi etten ollut missään erityisen hyvä ei uskonut minuun lainkaan koko nämä 3- vuotta mitä olin ollut hänen oppilaana, kunnes eräänä päivänä... (mutta kerron tuon tarinan toisessa, koska liittyy vähän eri teemaan). Mua alettiin kohtauksienkin kohdalla kiusaamaan saatuani epilepsian kaiken kukkuraksi. Oppilaat esittivät mulle kouristelevaa/tärisevää/pyörtyvää henkilöä luokassa.. Yksi poika (josta opettaja piti paljon) kuiskitteli korvaani välkkien jälkeen välillä kaikkea inhottavaa (haukkuen minua siis monilla eri nimityksillä). Viidennellä ei ollut mikään muuttunut paitsi, että yksi oppilas (jota ns. Vähän niinkuin ihailin laulutaidoilta) alkoi tosiaan inhoamaan minua kun kerran satuin tulemaan kouluun samanlaiset housut jalassa & ihmiset alkoivat nimittelemään matkijaksi yms. (Mistä hitosta oisin tiennyt hänen omistavan-.-) Sama päti yhtä bändiä kohtaan, josta mun pihatoveri piti & hänen kauttaan itse aloin pitämään kyseisestä bändistä, niin nämä 3 tyttöä luokaltani inhosi minua kun muka matkin heitä musiikkimaulla. Siinä, että pidin kyseisestä bändistä. Noniin, ettei tule taas liian pitkää niin hypätääs yhden vuoden yli, koska silloin jatkui vain samaa, paitsi sain myös kokea jotain mitä en unohda, mikä taas liittyy eri asiaan, joten kirjoitan siitä seuraavan teeman. Eli juu.. Mut siirrettiin oppimisvaikeuksieni vuoksi (mitkä mainitsin alussa) erityisluokalle ylä-asteeksi. Mutta mitä kävikään.. Päädyin oikeastaan hullujen huoneelle, missä kellään ei ollut motia opiskella / tahtoa päästä koulua läpi paitsi itselläni & koko ylä-aste meni pelkkään elokuvien/dokkareiden jne katseluun. Tukiopettaja onneksi suostui pyyntöihini välillä kun halusin opiskella muiden töllötellessä tyhminä vain dokumentteja/elokuvia jne. Nyt kuitenkin taas palaan kunnolla asiaan.. seiska luokalla liikunnan tunnin jälkeen kerran 3-4 poikaa luokaltani jahtasi minua käsissään sellai metallitolppa/tanko & he huusivat yrittäessä saada minua kiinni hakkaavani mua päähän. Juoksin vessaan. Lukittauduin sinne, nämä jäivät hakkaamaan ovea, nimitellen & uhkaillen minua. Soitin äidilleni itkien koko ajan & kerroin tapahtuneesta. Hän neuvoi odottamaan kunnes pojat häipyisivät kun välitunti loppuisi luokkaansa & tulemaan suoraan kotiin... Asiasta tuli ihan isompikin juttu, kun sitä yritettiin selvittää. Kasilla tämä näiden hakkaajien"pomo" oli kuitenkin joutunut laitokseen, joten fyysinen väkivaltani ei ollut yhtä paha enään, mitä oli aikaisemmin. Henkinen oli näinä aikoina pahinta, kuten aina ollut. Kuulen yhä nimittelyä ulkonäöstäni, erilaisuudestani jne. Eli nykyisyydessä siis olen sujut fyysisen kiusaamisen osalta, ihan kyllä ehkä johtuen kun en edes opiskele mitään enkä näe ihmisiä, joten minua ei voi oikein kiusata. Kuitenkin siitä päästään mun myöhempään aiheeseen yksinäisyyttä koskevaan, mistä kirjoitan yhden toisen asian jälkeen. Mutta no vielä 17-19 vuotiaana minua kiusattiin henkisesti nimitellen ammattikouluissa, jotka olen keskeyttänyt (kerron näistäkin myöhemmin). 17- vuotiaana sain hetkeksi yhden ammattikoulussa kaverikseni, mutta puolen vuoden kuluttua hän vaihtoi kaveriporukkaa & alkoi myös kiusata minua, mutta.. hän oli ollut mulle hyvin tärkeä & yhtenä päivänä kuulinkin miksei hän tullut kouluun. Hän oli tehnyt itsemurhan. Olin hämmentynyt, kun olen aina itse ollut muita tukeva henkilö, hän ei ollut minun kaverinaan ainakaan vaikuttanut lainkaan itsetuhoiselta tai onnettomalta. Kuulin kuitenkin, että hän oli vasta hetki sitten kun oli jo vaihtanut porukkaa alkanut viiltelemään & lopulta tappoi itsensä. Sain sinänsä mielenrauhan siitä, etten potenut enään syyllisyyttä, kun pelkäsin sen johtuneen minusta (en kyllä tiedä miksi olisi). Mutta olin surullinen, enkä puhunut koskaan asiasta kenellekkään. Myös siksi kun moni tiesi/tietää yhä minun aikeista yms itteni suhteen, joten en halunnut kenenkään kuvittelevan että olisin saanut idean häneltä. (Noista itseeni liittyen kerron myöhemmissä teksteissä jälleen).. Nyt olisi taas aika kirjoittaa uudesta aiheesta. Jatkan aiheena "Musiikki" eri blogitekstiin.

En viitsi tänne kirjoittaa mitään kunnollista/kokonaista juttua, koska olen vasta harkitsemassa et tekisinkö ylipäätään blogin johonkin, kirjoitustaitojani on kehuttu siinä mielessä hiukan.. Mutta asiaan mistä nyt kerron, eli kerron lyhyesti minkälaista mun elämä on ollut & on yhäkin~

Lapsuuteni asuin äitini & velipuoleni kanssa kolmen, kunnes täytin 9, äitini löysi (jälleen) miehen itselleen mutta kaikki alkoikin hänen tulostaan. Alkuun tää henkilö oli mun äitiä kohtaankin hyvin uhkaileva & pelkäsin häntä. Aloin enemmän pelkäämään tätä ihmistä, kun hän alkoi lyömään minua eli käyttämään ihan fyysistä väkivaltaa minuun. Kaiken huipuksi tää ihminen on mielestäni aina käyttänyt äitiäni vain hyväkseen, saanut tältä kaiken mitä tahtoo. Nykyisyydessä tilanne on siinä, heillä on 3 yhteistä lasta, mutta he ovat eronneet & äitini väittää kaikille kuinka tahtoo miehen pois asunnostaan, tosiasiassa kuitenkin äitini valitsi ex miehensä esikoisensa sijaan. Hän siis yhdessä vaiheessa ihan jätti minut mielummi kaduille kun otti suojiinsa. 

Noh ei tuosta sen enempää, kirjotan muutamista asioista lyhyehkön pätkän vain. 10- vuotiaana sain itse Epilepsian. Kukaan ei osaa sanoa tuliko se mulle mistä, stressistä tms (suvussani ei ole ollut kyseistä sairautta koskaan). Ensimmäinen kohtaukseni sain kun olin lapsuuden kaverini luona yökylässä, nousin aamulla alas kerrossängystä (tämän tapahtuman jälkeen en ole kyennyt nukkumaan kerrossängyissä, harvoin edes pystynyt käymään). Menin istumaan heti sängyn rappusten viereen makuuhuoneen ovenväliin, en muista mitä siinä oli mutta jotakin legoja tms. Yhtäkkiä en tiennyt mitä tapahtui musta tuli ihan poissa oleva.. Olin kuulemma kouristellut, tärissyt, vaahtoa oli tullut suustani jne. Kaverini äiti soitti äidilleni paniikissa kun ei tiennyt mitä oli tapahtumassa itsekkään. Olin menettänyt hallintani itsestäni kokonaan. Huusin äitiä, kuulen yhä sitä huutoa mielessäni kun mietin sitä aikaa kun huusin tajuamattani edes huutavani.. Olin paniikissa itsekkin silloin tiedostan sen, koska näistä kohtauksista tuli pahin pelkoni. Menetin tuntoaistin kokonaan. Kuulin harvalti muiden puheita & paniikkia, menin siitä itsekkin paniikkiin lisää. Pelkäsin kuollakseni. Useiden minuuttien jälkeen lopulta menetin tajuntani & heräsin vasta ambulanssissa, en tiennyt mitä mulle tehtiin & pelkäsin koko ajan. Sairaalassa jankutin äidille aina, että tahdon vain kuolla.. Äitini yritti rauhoitella minua. Olin epilepsia puolen osastolla n. 2kk. Joka kerta, kun vähänkin tunsin saavani kohtauksen mun oli mentävä kyljelleen sänkyyn, itkin & pelkäsin jatkuvasti. Tuolloin aloitin myös psykpolin käynnit eli 10- vuotiaana jo. Silloin kaikki johtui pelostani epilepsiaa kohtaan taino pikemminkin niitä kohtauksia. Lopulta aika nopeastikkin toimiva lääke löydettiin enkä saanut enään kohtauksia lainkaan. Pääsin kotiin, mutta psykhoito kontaktini jatkui, kun pelkäsin aina niin paljon. Pelkäsin mennä kouluun yms. Olin jo valmiiksi koulukiusattu niin sekin vielä päälle + kammosin itse kohtauksia niin paljon. Nykyään epilepsian osalta luultavimmin asiat suhteellisen okei. Mulla yhä turvallisin lääke itselleni käytössä, jonka ansiosta en ole saanut sitten 16- vuotiaan yhtäkään _epilepsia_ kohtausta. Toisaalta välillä mietitään saattaako osa kohtauksista sisältää kahta eri tyyppiä, mutta sitä joudun yksinäni pohtimaan. En pelkää yhtä paljon kuin ennen epilepsiaa, kun edellisestä kohtauksesta on n. 5-6 vuotta aikaa (olen nyt 21- vuotias). Jatkan seuraavaan, koska kännykällä teksti pomppii.