Yhtye on julkaissut vuosina 1978–2012 yhteensä 12 eri studioalbumia, joilla on laulanut yhteensä kolme eri solistia. Yhtye on vuosien varrella ollut useasti otsikoissa musiikillisten ansioidensa lisäksi lukuisten riitaantumisten vuoksi.

Vuonna 2007 Van Halen pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Yhtye pitää ennätystä eniten ykkössijoituksia Mainstream Rock Tracks -listalla saavuttaneena yhtyeenä. Yhtyeen albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa kappaletta, joista Yhdysvalloissa yli 56,5 miljoonaa.Tunnetuimman eli ”klassisen Van Halen -kokoonpanon” muodostivat Edward ”Eddie” Van Halen (kitara) ja hänen veljensä Alex Van Halen(rummut), David ”Dave” Lee Roth (laulu) ja Michael Anthony (basso).

Yhtyeen ja veljesten historia sekä alkuvuodet (n. 1967–1972) aloittelijana

Nimi Van Halen juontaa juurensa kahdesta yhtyeen perustamisesta lähtien mukana olleesta veljeksestä, Eddie (s. 1955) ja Alex Van Halenista (s. 1953). Tarkkaan ottaen yhtye nimettiin nimenomaan vanhemman veljen, Alexin, mukaan, tosin ennen Van Halen -nimen käyttöä yhtyeellä ehti olla useita muitakin nimiä. Veljekset ovat syntyjään hollantilaisia, mutta vuonna 1962 he muuttivat vanhempiensa, isä Jan Van Halenin sekä äiti Eugenia Van Halenin mukana Alankomaista Yhdysvaltoihin, Kalifornian osavaltiossa sijaitsevaan Pasadenaan. Aluksi veljekset eivät luonnollisesti osanneet ollenkaan englantia, mikä osaltaan lähensi heidän veljessuhdettaan, koska he eivät osanneet vielä kommunikoida kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa. He kuitenkin oppivat kielen nopeasti. Vaikka veljekset ovat syntyjään alankomaalaisia, heidän yhtyeensä laulukielenä on alusta lähtien ollut englanti.

Veljekset olivat musiikin ympäröimät jo pienestä pitäen, sillä heidän isänsä oli ammattimuusikko, jonka soittimena oli pääasiassa klarinetti. Alkujaan pojat ottivat pianotunteja ja etenkin heidän äitinsä toivoi, että hänen lapsistaan tulisi aikanaan klassisen pianonsoiton ammattilaisia. Pojat myös osallistuivat silloin tällöin pianokilpailuihin. Isä rohkaisi koko ajan poikia musiikillisesti, tulivat he sitten soittamaan mitä tahansa musiikkityyliä tai soitinta. Hieman 1960-luvun puolenvälin jälkeen veljeksiin sitten iski valtavirtainen rockmusiikki etenkin englantilaisyhtyeiden toimesta ja soittimet vaihtuivat nopeasti pianosta kitaraan ja rumpuihin. Alex oli saanut vanhemmiltaan sähkökitaran sekä vahvistimen ja Eddie taas hankki itselleen rumpusetin, jonka hän maksoi postinjakajan työllään.

Alex otti jopa oppitunteja kitaralla, mutta hän ei vain tahtonut oppia soittamaan kitaraa kunnolla, joten kun nuorempi veli oli jakamassa postia päiväsaikaan, Alex alkoi harjoitella salaa veljensä rummuilla. Pian Eddie huomasi Alexin osaavan soittaa rumpuja häntä paremmin, joten lopulta Eddie vaihtoi kitaraan. Eddien mukaan hän tajusi veljensä hallitsevan rummut paremmin viimeistään siinä vaiheessa, kun hän kuuli veljensä soittavan rumpusooloa kappaleeseen ”Wipe Out”. Edward oli nopea oppimaan kitaralla ja hän onkin sanonut osanneensa 14-vuotiaana soittaa yhden suurimmista idoleistaan, Eric Claptonin, koko siihenastisen tuotannon ulkoa nuotilleen. Veljekset harjoittelivat autotallissaan päivittäin tuntikausia soittaen lähinnä omien idoliensa teoksia.

Itse yhtyeen alkuajat sijoittuvat 1960–1970-lukujen vaihteeseen, jolloin Alex ja Edward perustivat yhdessä koulukaverinsa basisti Dennis Travisin kanssa Trojan Rubber Companyn (myöhempiä nimiä: Genesis, Rat Salade ja Mammoth) suurimpina innoittajinaan Cream ja Black Sabbath. Yhtyeen alkuaikoina Edward toimi kitaristin roolinsa ohessa myös yhtyeen laulajana, kunnes David Lee Roth liittyi yhtyeeseen.

Yhtyeen ensimmäinen kokoonpanomuutos oli basistin vaihtaminen, sillä yhtyeen vielä aloitellessa Dennis Travis joutui muuttamaan perheensä mukana pois Pasadenasta. Korvaajaksi saatiin toinen koulukaveri, Mark Stone. Hän olikin yhtyeessä pidempään ja ehti kokea sen menestystä lupaavan kehityksen vaiheita, kunnes hänet myöhemmin erotettiin veljesten toimesta. Syynä tähän oli veljesten mukaan se, että myös koulunkäyntiin vakavasti keskittynyt Stone ei ollut ”tarpeeksi omistautunut yhtyeelleen”. Korvaajaksi Stonelle saatiin Michael Anthony, joka siihen asti oli ollut oman Snake-yhtyeensä keulakuva. Veljekset olivat nähneet hänen keikkojaan ja etenkin Eddie oli ällistynyt siitä, kuinka hyvin Anthony teki hommaansa. Lisäksi Anthonylta saatiin samalla käyttöön laadukkaat PA-kamat, joita veljesten yhtye oli jo aiemminkin joutunut ajoittain lainaamaan omiensa vikojen tai puutteellisuuden vuoksi. Siitä lähtien Anthony tulikin olemaan merkittävä henkilö yhtyeen historiassa.

Van Halenin alkuajat (1972–1977)

Tässä vaiheessa, vuosina 1973–1974, yhtyeellä ei ollut varsinaista laulajaa, kun Eddie ei halunnut enää laulaa. Hän oli sitä mieltä, että erillinen laulusolisti olisi parempi. Lisäksi yhtye oli jo jonkin aikaa vuokrannut sen paikalliskilpailijan, Red Ball Jetin solistin David Lee Rothin omistamaa miksauspöytää 40 dollarilla per kerta, joten veljekset ajattelivat, että olisi järkevämpää pyytää Roth mukaan, jotta heidän ei tarvitsisi maksaa joka kerta vuokraa Rothin kamoista. Samalla he saisivat yhtyeeseen todellisen solistin, jolla Alexin mukaan oli siihen aikaan ”tarvittavaa itsevarmuutta ja pelisilmää” auttaa yhtyettä eteenpäin. Myös Roth halusi koko ajan kuuluisammaksi ja janosi menestystä, joten hänen siirtonsa yhtyeen keulaan kävi lopulta hyvin sutjakkaasti. Näin oli myöhemmin menestyksekkääksi kohoava yhtye kasassa. Davidin liityttyä yhtyeen nimi hänen ehdotuksestaan muutettiin Van Haleniksi, sillä Davidin mielestä se oli omaperäinen, huomiota herättävä ja ennen kaikkea kahden yhtyeen jäsenen sukunimi.

Vuonna 1976 yhtye oli jo hyvin suosittu esiintyjä kotipaikassaan Los Angelesissa ja sen livesetti oli paikalliseksi klubi- ja takapihayhtyeeksi käsittämättömän laaja. On sanottu, että yhtye osasi soittaa jopa 300 muiden artistien kappaletta (mm. Led Zeppelinin, ZZ Topin, Black Sabbathin,Creamin ja Kissin kappaleita), omalla "vanhalenmaisella" tyylillään tietenkin. Kappaleiden joukkoon mahtui myös valtavirran ulkopuolisiakin musiikkityylejä sekä kappaleita, paljolti kiitos Rothin, joka yhtä tiettyä tyyliä kuuntelemisen sijasta kuunteli kaikkea mahdollista, mitä radiosta ikinä tulikaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii myöhemmin yhtyeen ensimmäiselle albumillekin laitettu John Brimin blues-kappale "Ice Cream Man", joka oli yksi Rothin monista poiminnoista, mikä osaltaan myös laajensi hyvin yhtyeen musiikillista katalogia. Myös keikoilla, etenkin klubeilla, Van Halen soitteli kappaleita laidasta laitaan lukuisten coverversioiden tai muiden sillä hetkellä pinnalla olevien yhtyeiden tuotoksien sekä omien kappaleidensa välillä. Soittamalla radiossa paljon soivia kappaleita, kuten KC and The Sunshine:n "Get Down Tonight", he saivat "kuuntelijalle eri musiikkityylien yliannostuksen antamisen" lisäksi aina täytettyä "hitinhimoisten" klubi-isäntien toiveet, tuoden samalla omat teoksensa hiljalleen yleisön tietoisuuteen. Yhtye (ts. Edward) sävelsi tähän aikaan omia kappaleita hullun lailla, syntynsä olivat saaneet jo mm. sellaiset kappaleet kuin Runnin' with the Devil, Take Your Whiskey Home, In a Simple Rhyme, On Fire ja Somebody Get Me a Doctor, löytyipä jopa raaka versio kappaleesta House of Pain, kappale, joka tultaisiin julkaisemaan levyllä vasta lähes 10 vuotta myöhemmin. Nämä vuodet ovatkin yksi yhtyeen tuotteliaimmista jaksoista, sillä vielä myöhemmin julkisuuteen päästyään (Rothin aikainen) yhtye tuli edelleen soittamaan ja laittamaan levyille paljon näinä aikoina säveltämiään kappaleita tai pieniä osia niistä.Tässä vaiheessa yhtye ensimmäistä kertaa todellakin vaikutti kunnon yhtyeeltä ja kaikkien jäsenien ollessa jo ikäisekseen varsin kokeneita, saattoivat he aloittaa keikkailun saman tien. Edward, joka koko Van Halenin historian ajan on toiminut käytännössä yksin yhtyeen kappaleiden säveltäjänä, oli jo tähän mennessä kirjoitellut joitakin kappaleita, joista jotkut tulivat jopa pääsemään levyille asti. Nyt, kun yhtye oli hyvässä mallissa, saattoi Edwardkin jatkaa soittamisen ohessa säveltämistään. Vuoden 1974 aikana yhtye sai myös ensimmäisen klubikeikkansa ja pääsi ensimmäistä kertaa soittamaan Hollywoodiin asti, aiempien keikkojen sijoituttua lähinnä Pasadenaan ja sen lähiympäristöön.

Kotona Pasadenassa yhtye oli jo saavuttanut kulttimaineen ja kaikki tunsivat heidät. Aina säännöllisesti järjestettävät takapihapippalot lähtivät aina täysin käsistä kun Van Halen oli paikan päällä soittamassa. He vetivät jopa muutama tuhat ihmistä yhteen pieneen kortteliin kuuntelemaan yhtyettä ja juhlimaan heidän kanssaan. Yleensä, ikään kuin ennakoiden yhtyeen riehakasta tulevaisuutta, oli poliisin tultava tekemään loppu nuorison rajuille juhlille. Minne tahansa yhtye menikään, seurasi yleisö vahvasti perässä. Kun yhä useampi heidän kavereistaan myös tuli täysi-ikäiseksi tai vastaavasti "järjesti" itselleen asianmukaisen henkilöllisyyden, seurasivat he yhtyettä klubeillekin. Kaikki halusivat päästä näkemään ja kokemaan tämän villin, raa'alla rock-asenteella ja mielettömällä musiikillisella kyvyllä pyörivän yhtyeen. Jo tähän aikaan päästiin kokemaan myös myöhemmin yhdeksi maailman tunnetuimmaksi kitarasooloksi muodostuva kappale, "Eruption", jonka aikana kuuntelija jäi täysin sanattomaksi ihmetellessään, kuinka joku voikaan saada sähkökitarasta lähtemään moisen äänen. Tähän aikaan tästä soolosta kuitenkin vielä puuttui kenties sen nykyisin tunnetuin osa, jossa Eddie tuo tappingin kautta hänen virtuoosinkykynsä esille. Oli selvää, että yhtyeen musiikillisesti lahjakas osa olivat veljekset ja Anthony Rothin taas johtaessa yhtyettä maskuliinisella, sopivan röyhkeällä ja viihdyttävällä olemuksellaan yhä eteenpäin. Roth onkin sanonut että "siinä missä Eddie on yhtyeen musiikilliset aivot, on hän sitten viihdyttäjä, joka pitää huolta, että jokaisella on hauskaa". Koko yhtyeen asenteesta sen aikana matkalla huipulle kertoo hyvin se, että mitään keikkatarjousta ei hylätty ja joka paikkaan mentiin, oli esiintymispaikkana sitten koulun juhlat, häät tai jonkun pihalla järjestettävät bileet. Joka keikka oli taas yksi uusi juhlan aihe pojille. Vuonna 1977 yhtye olikin jo koko Kalifornian osavaltion kuumimpia nimiä jatkaen edelleen tauottomasti keikkailuaan.

Läpimurto (1978-1979)

Van Halen saa osaltaan kiittää nousustaan tähteyteen KISS-yhtyeen keulahahmoa Gene Simmonsia, joka sattumalta kuuli Van Halenin soittavan eräässä kaupungin klubeista 1976. Keikan jälkeen hän tarjoutui kustantamaan yhtyeelle demonauhan, josta voisi olla apua yhtyeelle sen hakiessa vielä läpimurtoaan kohti rock-tähteyttä. Yhtye kävi Simmonsin piikkiin New Yorkissa, tunnetulla Electric Ladyland Studiolla äänittämässä kappaleitaan "Zero" -nimiselle demonauhalle. Yhtye, etenkin Eddie ei ollut kuitenkaan tyytyväinen demon lopputulokseen, Eddie varsinkin omaan soittoonsa, joten yhtye palasi takaisin ja jatkoi intensiivistä keikkailuaan. Simmonsin avuliaisuudesta on jälkeenpäin liikkunut myös huhuja, että hän olisi vain halunnut Eddien oman yhtyeensä uudeksi kitaristiksi, sillä Simmonsin KISS- yhtye oli näihin aikoihin hieman riitaantunut keskenään. Myöhemmin Van Halenin jo julkaistua ensimmäisen virallisen levynsä, Simmons otti VH:n vielä KISSin lämmittely-yhtyeeksi muutamalle keikalle, mikä myös avasi vähitellen Van Halenille tietä kohti kuuluisuutta ja huippua. VH:n kiitollisuudesta Simmonsille hänen avuliaisuudestaan kertoo VH:n debyyttilevyn Van Halen:n kiitoksien osoitusten listalla mainittu Simmonsin nimi.

Kuitenkin suurin vaikuttaja Van Halenin lopulliseen läpimurtoon ja levytyssopimukseen oli yhtye itse. Eräänä vuoden 1977 lokakuisena maanantaina Van Halen oli soittamassa eräällä klubilla, jolla sattui samaan aikaan olemaan Warner Brosin yksi johtohahmoista, Mo Ostin sekä tuottaja Ted Templeman. Yhtyeen lopetettua soittonsa miehet tulivat tarjoamaan yhtyeelle sopimusta, joka alle viikossa olikin sitten jo allekirjoitettu ja yhtyeellä oli levytyssopimus. Yhtye antoi Templemanille After Zero -demonauhan (ei siis Simmonsin kustantamaa Zeroa), jolla oli 40 heidän omaa kappalettaan tai versiotaan toisten kappaleista, joista Templeman tuli lopulta valinneeksi 10 tulevalle debyyttialbumille. Itse äänitykset sujuivat n. 3 viikossa, kun yhtye vain nauhoitti 10 ennalta valittua kappalettaan. Studiossa yhtye sävelsi ainoastaan yhden kokonaan uuden, "Jamie's Cryin'" -nimisen kappaleen, joka tuli vielä albumille mukaan.

Vuoden 1978 tammikuussa yhtyeen ensimmäinen single The Kinks -cover You Really Got Me julkaistiin ja menestys oli taattu. Saman vuoden helmikuussa julkaistiin yhtyeen debyyttialbumi Van Halen, joka myi jo julkaisuvuotenaan platinaa. Van Halen on yhtyeen myydyin albumi (pelkästään USA:ssa myyty yli 10 miljoonaa kappaletta). Yhtye lähti historiansa ensimmäiselle todelliselle kiertueelle, Van Halen World Tourille, soittaen ajoittain lämppärinä ja ollen välillä itse pääesiintyjänä. Van Halen I:stä on jälkeenpäin arvosteltu yhtenä maailman parhaimmista debyyteistä. Itse albumilla Eddie mullisti täysin siihenastisen sähkökitaran soiton, esimerkkinä kitarasoolokappale "Eruption", David kiljui ja karjui sydämensä kyllyydestä, Michael tukien loistavalla äänellään taustalla ja samalla pitäen käynnissä tasaista, vahvaa komppia Alexin kanssa. Itse levy sisälsi monia kappaleita, joista tulisi muodostumaan sekä yhtyeelle että musiikille ylipäänsä merkittäviä teoksia, esimerkkeinä kappaleet "Runnin' with the Devil", "Ain't Talkin' 'Bout Love" sekä edellä mainittu, uudelle sukupolvelle "päivitetty" Kinks -cover "You Really Got Me". Kappale "Eruption" loi täysin uudenlaisen käsityksen ja suunnan rockille: siinä kuultavat, Eddien soittamat mielettömän nopeat kuviot, kaikenlaiset temput ja kikat sekä varsinkin loppuosan tapping-sektio muuttivat täysin etenkin sähkökitaristien maailman. Se oli jotain, mille mikään ei tuntunut vetävän vertojaan eikä kenelläkään ollut mitään käsitystä, miten joku sai sähkökitaran kuulostamaan niin villiltä, lämpimältä, energiseltä ja raa'alta samaan aikaan. Vaikka kappale oli alun perin pelkkää sormilämmittelyä, jota Eddie aina kitaran nostaessaan teki, tuli siitä eräänlainen merkkiteos Eddielle. Sen tärkeydestä varsinkin kitaramusiikille kertoo jotain mm. Guitar Worldin tekemä rankkaus kappaleesta, sen sijoittuen kaikkien aikojen kitarasoolojen listalla sijalle 2. Eddie saa kuitenkin kiittää kappaleen levylle päätymisestä ja sen luomasta Eddien idolisoinnista tuottaja Ted Templemania, joka sattui eräänä aamuna studiolle saapuessaan kuulemaan Eddien lämmittelemässä veljensä ja Anthonyn kanssa tavalliseen tapaan. Hän ei voinut olla pitämättä kuulemastaan ja vaati Eddieta nauhoittamaan kappaleen levylle. Lopputulos oli loistava, 1:42 kestävä instrumentaali, jolla Michaelin ja Alexin antaessa vauhtia ja tukea, Eddie käytännössä tiivistää koko musiikillisen kekseliäisyytensä ja loistavan tekniikkansa yhteen pakettiin. Jälkeenpäin Eddie on sanonut jopa tehneensä muutaman virheen levylle päässeessä otoksessa ja hän on todennut, että "olisi voinut soittaa sen paremminkin". Muut albumia täydentävät kappaleet olivat nopeatempoinen, alun perin "Show Your Love" -nimisenä tunnettu "I'm the One", "Jamie's Cryin'", "Atomic Punk", "Feel Your Love Tonight", "Little Dreamer", John Brimin blues-cover "Ice Cream Man" sekä "On Fire" - kaikki "Jamie's Cryin'":ia lukuun ottamatta jo vuosia klubeilla hiottuja teoksia.

Itse kiertueella Van Halen ei ollut ollenkaan vaivautunut joutuessaan ajoittain lämppäämään sillä hetkellä isompia nimiä, päinvastoin. Lähes joka paikassa he soittivat niin rautaisesti, että illan muut esiintyjät eivät voineet kuin epätoivoisesti ihmetellä, mitä juuri kuulivat ja katsoivat. Yhtye oli pysäyttämättömästi elämänsä vireessä ja hiljalleen koko Amerikka sekä siinä sivussa osa Eurooppaa ja Japani oppivat tuntemaan yhtyeen sekä ennen kaikkea Edward Van Halenin nimen. Kukaan ei ollut uskoa silmiään ja korviaan kun tämä muuten hiljainen ja ujo poika yhtäkkiä muuttui villiksi, ympäri lavaa riehuvaksi nuorukaiseksi, jonka aggressiiviset ja käsittämättömän nopeat riffit ja luritukset saivat kaikki haukkomaan henkeään. Kun vielä yhtyeessä sattui olemaan Rothin tapainen miehekäs, tyttöjä kouliva ja raakaa, energistä rockia kaipaavaa yleisöä viihdyttävä kaveri, oli yhtälö lähelle täydellisyyttä. Hieman enemmän taustalle, yhtään heidän tärkeyttä väheksymättä, jäivät basisti Michael sekä rumpali Alex, jotka soittivat soittimiaan ikään kuin toisiaan tukien, samalla täydentäen Eddien soittoa ja muodostaen nuoren, energisen nelikon täydelliseksi. Keikkojen jälkeen yhtye otti saamastaan julkisuudesta sekä nousevasta suosiostaan kaiken irti ja joka keikka oli ikään kuin vain yksi "pieni askel kohti kuuluisuutta", jonka jälkeen oli taas juhlimisen vuoro. Kuva yhtyeestä ikuisesti juhlivana yhtyeenä vain vahvistui entisestään ja hiljalleen alettiin luoda eräänlainen käsite Van Halenista täydellisenä kalifornialaisuuden edustajana, tämä siitäkin huolimatta, että yksikään jäsenistä ei edes ollut syntynyt koko osavaltiossa. Vuoden sekä kiertueen loppuessa Edward saavutti mm. Guitar Worldin palkinnon kategoriassa "Vuoden parhain kitaristi".

Yhtye vietti kiertueella yhtäjaksoisesti n. 10-11 kuukautta kunnes loppuvuodesta -78 he vihdoin pääsivät takaisin kotoiseen Kalifornian lämpöön. Yhtye laitettiin kuitenkin lähes heti kiertueen päättymisen jälkeen studioon äänittämään uutta albumia. Äänitykset tapahtuivat joulukuun -78 aikana ja uusi albumi tuli edellisen tapaan melko nopeasti valmiiksi. Yhtye tukeutui albumin kasaamisessa paljolti vanhempaan materiaaliinsa, tuoden kuitenkin myös täysin uusia teoksia päivänvaloon. Uudelle albumille pääsivät sellaiset vanhat, "klubihiotut" Van Halen -helmet kuin "Somebody Get Me a Doctor" sekä "D.O.A.". Syntynsä sai myös kappale "Dance the Night Away", josta tuli albumin eniten radiosoittoa saanut kappale. Tarttuvalla melodiallaan ja kertosäkeellään siitä tuli suuri hitti varsinkin fanien keskuudessa. Kappale "Bottoms Up!" oli syntynyt jo edellisvuoden kiertueen aikana, jolla sitä oltiin myös soitettukin, joten tämäkin kappale oli jo studioon tullessa pelkästään äänitystä vaille valmis. Yksi albumin helmistä on Eddien akustisella, nailonkielisellä kitaralla soittama "Spanish Fly", joka loi häntä ihaileville kitaristeille jälleen runsaasti päänvaivaa heidän pohtiessaan "kuinka hän tekee sen". Kappale kestää n. minuutin, jonka aikana Edward osoittaa jälleen mielettömät musiikilliset kykynsä ja tekniikkansa soittaessaan paikoin klassiselta, paikoin espanjalaistyyliseltä kuulostavaa mestariteostaan. Kappaleen päätyminen albumille oli jälleen Templemanin aikaansaannos. Eräissä juhlissa hän oli kuullut Eddien näppäilevän syrjäisessä huoneessa akustista kitaraa ja Templeman pyysi jälleen Eddietä nauhoittamaan soittonsa. Eddie käytti äänittämiseen yksinkertaisesti nauhuria ja kappaleen alussa kuuleekin Eddien mumisevan jotain nauhuriin, samoin lopussa, kun hän ilmeisesti sulkee nauhurin. Kappaleesta tuli jälleen hyvin merkittävä häntä arvostavien muusikoiden joukossa ja sen aikana kuultavia juoksutuksia yms. tultiin Eruptionin vastaavien tapaan kuulemaan myös keikoilla, Eddien omassa soolo-osiossa. Muita albumille päässeitä, tyypillistä -70-luvun Van Halenia edustavia kappaleita olivat cover-versio avauskappaleesta "You're No Good", "Outta Love Again", "Light Up the Sky", "Women In Love..." sekä vanhasta "Bring Out the Girls" -kappaleesta uudelleen tehty versio "Beautiful Girls", josta tuli "Dance the Night Away":n lisäksi albumin toinen single.

Vuonna 1979 yhtye pääsi Isoon-Britanniaan lämmittely-yhtyeeksi legendaariselle Black Sabbathille, jonka suuria faneja olivat varsinkin Van Halenin veljekset. Yhtye ei kuitenkaan jäänyt "isompansa" varjoon, päinvastoin: Sabbathin vielä senaikainen solisti Ozzy Osbourne on jälkeenpäin monta kertaa myöntänyt lehdistölle, että "Van Halen soitti heidät joka ilta täysin suohon". Yhtyeen uusi World Vacation Tour -kiertue jatkoikin siitä, mihin edellinen loppui. Van Halen oli nyt ensimmäistä kertaa lähes poikkeuksetta pääesiintyjä joka paikassa ja he myös ottivat siitä kaiken irti. Jokaisen keikan jälkeen oli jo totutusti aamuun asti kestävät juhlat, jonka jälkeen taas jatkettiin matkaa seuraavalle keikkapaikalle. Siinä sivussa yhtyeen lavakarisma kehittyi koko ajan ja mukaan alkoi tulla musiikin ulkopuolista showtakin, mm. Alexin takana oli nyt valtava gongi, joka tietyssä vaiheessa keikkaa sytytettiin reunoistaan palamaan. Lisäksi yhtye saattoi nyt kasvaneen esiintymisajan puitteissa ryhtyä jammailemaan - asia, mitä he eivät olleet keikoilla sitten klubipäivien tehneet. Yhtyeen railakkaasta elämäntavasta taas kertoo osaltaan samana vuonna ilmestyneen uuden Van Halen II -albumin taakse kirjoitettu anteeksipyyntö eräälle madisonilaiselle hotellille Wisconsinissa, jonka ylimmän kerroksen yhtye oli edellisenä vuonna tuhonnut Led Zeppelin -tyyliin. Etenkin Amerikassa yhtyeen suosio vain jatkoi kasvamistaan ja yhtye alettiin tuntea suurena ja energisenä lavaesiintyjänä ympäri Yhdysvaltoja.

Askeleet raskaampaan suuntaan (1980-1981)

Vuonna 1980 julkaistiin yhtyeen kolmas albumi Women and Children First, jolta kappale "